Eilen sen sanominen tuntui jotenkin erilaiselta. Rintaani puristi ikävästi ja hymy oli vain tekohymyä. Oliko se sittenkään totta, mitä sanoin? Lapsia voin rakastaa pyyteettömästi, mutta entä miestäni? Miten käy tunteiden, kun parisuhde on ainaista tiuskimista ja äksyilyä. Ei sitä yksi hyvän panon jälkeen lausuttu "minä rakastan sinua" pelasta. Olen ihminen, joka kuitenkin pystyisi rakastamaan suhteellisen helposti, muttei nyt ihan noin helposti. Siihen ei tarvita kuin lempeyttä, hyvää tahtoa, ehkä ripaus arvostusta, hymyä ja sydämestä tulevaa hellyyttä. Liikaa pyydetty?

Olen kyllä kiintynyt mieheeni, kuten muihinkin läheisiin ihmisiin, mutta onko rakkaus taantunut myös johonkin "sukulaissuhde-rakkauden" tasolle? Sitä parisuhde-rakkautta on nyt vaikea ammentaa mistään. Emmeköhän me itsemme vielä joku vuosi löydä avioliittoleiriltä. Harmi, että ovat vain niin kalliita. Ja toisaalta mietin, miten uskonnollisia ne ovat (itse kun en ole) tai "vanhoillisia" (kuten jossain lehtiartikkelissa mainittiin). Siihen asti siis mennään tällä puutuneisuudella ja sillä, että mies luulee, että meillä menee hyvin.