Mikä siinäkin on, että kaiken on kaaduttava päälle kerralla? Sehän ei tietentään riitä, että minulla on kuukautiset ja vuodan kuin härän kurkusta (ja huomaan, että kaikki tampaxit on loppuneet, siteitä vielä muutamia). Eikä sekään riitä, että tämän päälle minä olen hetki hetkeltä vain enemmän henkisesti rikki. Miehen kanssa menee päin persiitä, muksujen kanssa menee päin persiitä, koko elämä tuntuu vain siltä, mitä sieltä persiistä tulee. Mutta sitten! Minä pamautan varpaani tuolinjalkaan, kaksi niveltä aivan tohjona (huudan kuin hinaaja). Sidon jalan tiukasti (mitäpä ne lääkärissäkään muuta voi?) ja yritän pärjätä. Ilman sidettä en voi kävellä ollenkaan. Ja sitten tänään. Tökkään saman pakettivarpaan uudelleen tuolinjalkaan (huudan kuin hyeena)! Lisää Buranaa, ja nyt miehen sandaalit on ja pysyy jalassa. Rakas tanssi (ainoa iloni syömisen lisäksi) jää siis pois ties miten pitkäksi aikaa. Samoin kuin muukin liikunta.

Nyt en siis pääse edes kauppaan ostamaan niitä tampaxeja saati mitään muutakaan. Illalla on kai pakko, ostaa pitäisi niin paljon, että pärjään sunnuntaihin saakka. Mies ja esikoinen nimittäin lähtevät mummolaan. Kirjastoonkin oli tullut jotain varauksia, mitkä pitäisi hakea, mutta milläs haet? Ja lapset eivät ole olleet ulkona sitten maanantain, mutta milläs menet? Kauppaan mies tietysti voisi mennä (kunhan ensin tiuskii ja ärisee asiasta minulle), mutta se onnistuu tuomaan aina kaikenlaista kummallista, vaikka kirjoittaisin miten tarkan listan.

Eikä siinä vielä kaikki! Lääkäri soitti, ettei minun labratuloksissa ole missään mitään vikaa. Eli eikun johonkin päälääkärille haluttomuutta ruotimaan, koska en taida uskoa enää tuohon aseksuaalisuuteenkaan. Kävin niiden saitilla, enkä kyllä koe kuuluvani enää sellaiseen ryhmään.

Töitäkin olisi. En tiedä, mistä ammentaisin siihen voimia. Masentaa aika lailla... Ja arvata saattaa syönkö enää kevyesti.